Mä olen Maija!

Hello ihana!

Olen Maija Ilmoniemi, äänessä viihtyvä mutta hiljaisuutta arvostava kuuntelija. Uskon, että kaikkein tärkeimmät asiat löytyvät pysähtymisestä, ja kuljen usein poluilla, jotka eivät pääty mihinkään – tai ehkä sittenkin juuri sinne, minne pitää.

Sytyn sanoista, mutta lataudun hetkissä, joissa ei tarvitse sanoa mitään.

Olen syntynyt seisomaan lavojen loisteessa, mutta vahvuuteni rakentuu varjossa, kaukana katseista.

Neulon, kun haluan jäsentää maailmaa, ja liikun luonnossa, kun haluan unohtaa sen. Rakastan raikuvaa naurua, puhetta joka tuntuu, – ja reittejä joilla saa eksyä vähän.

Olen viettänyt elämäni lavoilla, radioaalloilla ja tapahtumien ytimessä. Silti kaikkein tärkeimpiä ovat usein ne hetket, jolloin vain hengitetään syvään ennen kuin puhutaan. Minulle tärkeintä ei ole se, miltä näyttää, vaan miltä tuntuu. Olen kokenut, miten kontrolli tukahduttaa ja miten läsnäolo vapauttaa. Ja uskon siihen, että syvimmät yhteydet syntyvät silloin, kun kuuntelemme toista.

Minulle esiintyminen ei ole suoritus, vaan tila, jossa saa olla kokonaan elossa.

Elämä on opettanut: vaikuttavinta on olla totta, ei täydellinen.

Miten kaikki alkoi...

Olen ollut äänessä koko elämäni. Jo lapsena seisoin mielelläni lavalla. Rakastin sanoja, rakastin esiintymistä. Tilaa, jossa sai tulla näkyviin – ja ehkä myös loistaa. Myöhemmin opiskelin viestintää yliopistossa ja näyttelijäntyötä Teatterikorkeakoulussa. Rakensin ääntäni, hioin ilmaisua, kehityin esiintyjäksi. Minulla oli kaikki työkalut käsissäni. Kaikki näytti hallitulta.

Mutta lavalle meneminen tuntui joka kerta kuin olisi ollut syöksymässä alas jyrkänteeltä. Sydän jyskytti, hengitys salpaantui, kädet tärisivät kevyesti. Sisälläni oli jatkuva valmiustila – kuin olisin koko ajan valppaana jotain uhkaa varten.

Ajattelin, että jos ääni värähtää väärin, se paljastaa epävarmuuteni. Jos en muista seuraavaa lausetta täydellisesti, ihmiset ajattelevat etten tiedä mitä teen. Jos punastun, takeltelen tai hengitän väärään kohtaan, en ole uskottava. Yksi pieni virhe ja kaikki, mitä minusta ajatellaan, romahtaa.

Ulospäin kaikki näytti sujuvalta, mutta sisälläni mikään ei ollut kevyttä. Olin koko ajan vähän liikaa skarppina, vähän liian tarkkana. Jäin yksin yleisön eteen – kuin rooliin, jota piti kannatella koko keholla.

Pahinta oli, että kadotin sen ilon, jonka takia lavalle alun perin halusin. Kadotin itseni.

Sitten aloin radion suoran aamulähetyksen juontamisen.

Kaksikymmentä tuntia suoraa puhetta viikossa – aikaisin aamulla, ilman käsikirjoitusta. Ei ollut aikaa hioa sanavalintoja tai harjoitella loputtomiin. Ei ollut mahdollista suunnitella jokaista lausetta, rytmiä tai elettä.

Aluksi se pelotti. Minä, joka olin tottunut valmistautumaan viimeiseen asti, seisoin studiossa tyhjän paperin kanssa. Mutta vähitellen jokin alkoi muuttua. Jokin minussa alkoi vapautua. Kun en enää voinut kontrolloida kaikkea, opin luottamaan siihen, että riitän sellaisena kuin olen – että hetki kantaa, sanat löytävät tiensä, kun vain olen aidosti läsnä. En enää yrittänyt olla vakuuttava, vaan keskityin olemaan totta ja elämään hetkessä.

Yllätyin, miten hyvältä se alkoi tuntua. Tuntui, kuin olisin alkanut hengittää. Esiintyminen ei enää vienyt kaikkia voimiani – se antoi niitä takaisin. Ja ehkä hurjinta: Yleisö rakasti minua. Sei kaivannut virheetöntä versiota minusta, vaan he kaipasivat jotain, mihin tarttua ja jotain, mikä tuntuu elävältä.

Tuo työ muutti kaiken. Se opetti, että vaikuttava puhe ei synny tekniikasta, vaan siitä, miltä olo tuntuu sisältä. Jos en tunne olevani turhaksi, sanat eivät kosketa. Jos mieli käy ylikierroksilla, yhteys ei synny. Ja jos yrittää liikaa, oma ääni hukkuu.

Aloin rakentaa suhdettani esiintymiseen uudelleen. En kehittänyt uutta tekniikkaa, vaan etsin sisäistä tilaa, jossa puhuminen tuntuu hyvältä: tilaa, jossa keho on vakaa, mieli selkeä ja minä läsnä kokonaisena. Tilaa, jossa puhuminen ei vie voimia – vaan antaa niitä.

Samaan aikaan näin, että en ollut yksin. Valmennuksissani toistuvat vuodesta toiseen samat ilmiöt olipa kyseessä kokenut asiantuntija, johtaja, kouluttaja tai esiintyvä taiteilija. He yrittävät valtavasti ja tarkkailevat itseään. He pelkäävät unohtavansa, epäilevät riittävyyttään.

Yksi hetki on jäänyt erityisesti mieleeni.

Maria oli startup-yrityksen myyntipäällikkö, jolla oli puheenvuoro juontamassani seminaarissa. Hän oli valmistautunut huolella: harjoitellut puheensa tuntitolkulla ulkoa, suunnitellut jokaisen kohdan, rytmin ja sanavalinnan. Hän halusi varmistaa, että kaikki menee oikein. Ja alussa kaikki näyttikin vakaalta – kunnes puheen puolivälissä tapahtui jotain.

Yksi lause unohtui. Yksi sana katkesi. Ja se riitti.

Hetkessä hänen katseensa irtosi yleisöstä, keho jännittyi, sanat katosivat. Hän jäi lavalle täysin tyhjän päälle eikä saanut enää mistään kiinni. Hän seisoi hiljaa ikuisuudelta tuntuneen ajan.

Yleisö pidätti hengitystään. Minä seisoin lavan reunalla ja mietin, pitäisikö mennä väliin. Maria seisoi hiljaa – kunnes lopulta kaivoi puhelimen taskustaan, löysi sieltä käsikirjoituksensa ja luki puheensa loppuun hiljaisella, hauraalla äänellä. Se ei ollut enää se itsevarma puhuja, joka lavalle nousi – vaan ihminen. Ja juuri siksi hän sai lopuksi koko päivän suurimmat aplodit.

Kun tapasimme myöhemmin, Maria kertoi rehellisesti, mitä hänelle tapahtui. Hän oli tehnyt kaikkensa varmistaakseen onnistumisen – ja silti yksi katkos sai kaiken murenemaan. Hän yritti löytää seuraavan lauseen, mutta pää löi tyhjää. Hän ei enää tiennyt, missä oli – tai miksi oli lavalla. Hän meni paniikkiin.

Marian tarina ei ole poikkeus.

Se kuvasta samoja ilmiöitä, joita näen yhä uudelleen eri ihmisissä ja eri tilanteissa. Esiintyjiä, joilla oli vahva osaaminen ja valmistautuminen, mutta silti jotain sisäisesti horjui ratkaisevalla hetkellä. Hyvänen aika – olinhan itsekin paininut täydellisyyden paineen ja jännityksen kanssa, vaikka käytössäni oli kaikki mahdollinen tieto, taito ja työkalut.

Juuri ne hetket, jolloin puhe on valmis ja harjoiteltu – mutta lavalla olo muuttuu epävarmaksi ja sanat takertuvat – saivat minut kysymään: Entä jos kyse ei olekaan siitä, mitä me osaamme – vaan siitä, mihin me luotamme silloin, kun sanat ovat jo matkalla ulos?

Tajusin, että ihmiset eivät kaipaa enää uusia suoritusohjeita – vaan tilaa, jossa keho saa olla rauhassa, sanat nousevat omasta kokemuksesta, ja esiintyminen tuntuu aidosti omalta. He tarvitsevat mahdollisuuden puhua ilman pakkoa, ilman tarvetta todistaa tai vakuuttaa – ja vaikuttaa juuri siksi, että ovat totta.

Näin syntyivät Puhevoima-valmenukset. Ne eivät lähde siitä, mitä sanot, vaan siitä, mitä tunnet silloin kun puhut. Ne eivät opeta hallintaa, vaan rakentamaan sisäistä turvaa.
Ne eivät anna ohjeita ulkoiseen suoriutumiseen, vaan yhteyden luomiseen kehoon, mieleen ja kuulijaan. Ne eivät rakenna roolia – vaan auttavat puhujaa palaamaan omaan puhevoimaansaa, sellaiseen tilaan, jossa on hyvä olla ihmisten edessä.

Haluan antaa saman tilan myös sinulle, ja tarjota tilaisuuden olla esillä tavalla, joka ei pelota – vaan tuntuu omalta. Autan sinua rakentamaan sisäisen vakauden, joka näkyy ulospäin vaikutusvoimana.

Toivon, että sinäkin voit puhua ilman ponnistelua ja loistaa juuri sellaisena kuin olet.

Näin syntyivät Puhevoima_valmennuset

Ne eivät lähde siitä, mitä sanot, vaan siitä, mitä tunnet silloin kun puhut. Ne eivät opeta hallintaa, vaan rakentamaan sisäistä turvaa.

Ne eivät anna ohjeita ulkoiseen suoriutumiseen, vaan yhteyden luomiseen kehoon, mieleen ja kuulijaan. Ne eivät rakenna roolia, vaan auttavat puhujaa palaamaan omaan puhevoimaansaa, sellaiseen tilaan, jossa on hyvä olla ihmisten edessä.

Haluan antaa saman tilan myös sinulle, ja tarjota tilaisuuden olla esillä tavalla, joka ei pelota, vaan tuntuu omalta. Autan sinua rakentamaan sisäisen vakauden, joka näkyy ulospäin vaikutusvoimana.

Toivon, että sinäkin voit puhua ilman ponnistelua ja loistaa juuri sellaisena kuin olet.